torstai 27. helmikuuta 2014

Menovinkki maaliskuulle: Ilon ja Valon Markkinat

Tiedän, että siellä lukijoissa on paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostuneita, joten ajattelin jakaa kanssanne mielestäni oivallisen menovinkin: Ilon ja Valon Markkinat Helsingin Wanhassa Satamassa 8.-9.3.2014. 

Kävin viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetyillä markkinoilla ja yllätyin tosi positiivisesti siitä monipuolisuudesta, raikkaudesta ja toisaalta myös syvyydestä, miten hyvinvointia oli ohjelmassa lähestytty. Markkinoilla oli inspiroivia puhujia ja esityksiä sekä monipuolisia näytteilleasettajia, joista monia sain ihan rauhassa jututtaa. Wanha Satama tilana toimi ainakin silloin loistavasti, tilaa ja valoa oli liikkua ja hengittää, vaikka ihmisiä ihan reilusti olikin.



Tämän vuoden kattaus näyttää kutsuvalta. Itse harkitsen ainakin Miia Leinosen (sielunhoidon yliopisto-opettaja, pappi ja mindfulness-ohjaaja) puheenvuoroa siitä, kuinka hän pääsi irti masennuksesta. Lisäksi Leinonen ohjaa yhdessä tehtävän mindfulness-harjoituksen, joka olisi kiva kokea. Vaikka olen harjoittanut meditaatiota useita vuosia, on mindfulness vielä aukkona sivistyksessäni. Ilkka Koppelomäki lupaa puheenvuorossaan konkreettisia työkaluja syvempään parisuhteeseen - tulevat varmasti ihan tarpeeseen keskelle ruuhkavuosia! :D Suosittelen myös testaamaan syvärentouttavilla kulhoilla tehtävää äänimaljahierontaa, vaikka se voi joidenkin korvaan vähän kummalta kuulostaakin. Olen kerran ollut saman tyyppisessä äänikylvyssä ja ainakin minuun se vaikutti hyvin voimallisesti. Olin niin rennossa tilassa, etten meinannut uskaltaa rattiin hypätä :D Viimeisenä maistiaisena vielä tanssimeditaatio, joka kuulostaa korvaani ihanalta, uudelta tuttavuudelta, josta on mahdollisuus markkinoilla kuulla lisää.


Juontaja Mari Rantala, Sari Siikander ja Juha Valkamo markkinoilla vuonna 2013.


Jos kiinnostaa, voit kurkata itse lisää Ilon ja Valon Markkinoiden omilta sivuilta! 

Ehkä kohtaamme siis markkinahumussa maaliskuussa! <3

maanantai 24. helmikuuta 2014

Elämää ihmemaassa


Lasten rinnalla tunnen joskus olevani putkiaivoinen ja kaavoihin kangistunut verovirkailija, vaikka kategoriaan "ihan luova" olen itseni lokeroinutkin. Kun itse olen lähinnä keskittynyt pohtimaan rationaalisia säilytysratkaisuja kotiimme, lapset seikkailevat samaan aikaan ihmemaassa. Jo pitkään on ollut tiedossa, että ulko-oven ja välioven välinen tila on hissi, jolla voi ajella avaruuteen asti. Vaatehuone on puolestaan Muumilaakso, ja käsitykseni mukaan henkareilla roikkuvat aikuisten takit ovat eräänlaisia muumihahmoja. Makuuhuoneen tuuletusikkuna on moottorivene, jolla voi paahtaa talla pohjassa ulapalla raikas merituuli tukassa hulmuten. Stereoiden edessä olohuoneessa on puolestaan auto, jonka mittariston virkaa viisarit ja nappulat luonnollisesti toimittavat. Oma suosikkini näistä mielikuvituspaikoista on kylpyhuoneen kaapinoven muovinen ovistoppari, joka on kamera. Sillä kuvataan vuoron perään veikeitä poseerauksia. Niin ja meidän vanhusten vaatekaappi on jostain syystä höyryjuna. Vanhemman mieltä voi joskus vähän kyllä raastaa, että sieltä on kiskottava aina kaikki alahyllyjen vaatteet lattialle, ennen kuin juna lähtee. Om & zen.   

(Kuva: wordsoverpixels.com)

Lasten kysymykset vetävät usein hiljaiseksi (lue lisää lasten pysäyttävistä kysymyksistä) ja kertovat osaltaan myös heidän mielikuvituksestaan. Kieli keskellä suuta yritän vastata niin, että saisin sammutetuksi jälkikasvuni tiedonjanon ilman, että aiheutan heille kovin vakavia traumoja tai syötän heille omia uskomuksiani. Tunnustan, että kysymykset ovat hyvin usein myös niin haastavia, että äidin on vähän googlattava tai konsultoitava ennen vastausta. Tuntuu kuitenkin tärkeältä, että lasten kysymykset otetaan tosissaan ja niihin vastataan. Tässä pari otetta pian viisi-vuotiaamme repertuaarista viime viikoilta: Kuka liikuttaa aurinkoa? Mistä aurinko on tehty? Millon me kuollaan? Mikä on kaikista pienin eläin koko universumissa? Miten vauvat pääsevät pois äidin masusta? Kuinka monta hiusta äidillä on ja onko minulla enemmän hiuksia kuin äidillä? Miten telkkarin sisälle pääsee? Jos minun sydän menee ihan sekaisin jostain tytöstä, niin pyydänkö sen sitten heti naimisiin?  

Mielikuvitus lentää lasten kanssa. Nämä dinot saivat muotonsa valmiilla muoteilla ja värityksestä vastasivat suvereenisti lapset. Lisäksi syntyi aika iloinen, sydämenmuotoinen jääkaappimagneetti.  


Rakastan lukea lapsille iltasatuja. Olen tosin huomannut, että kannattaa vähän vilkaista etukäteen juonenkäänteet ennen kuin lähtee lukemaan. Monet perinteiset lastensadut ovat ainakin minun mielestä melko ankeita ja vilisevät pelottavia ja ikäviä uskomuksia. Luen mielummin lapsilleni sellaisia satuja, joista he voivat ammentaa itselleen viisautta ja iloa. Ihan parasta kuitenkin on, kun keksitään iltasatu itse. Vuoronperään tarinaa jatkamalla saadaan aivan hillittömiä tuotoksia aikaan. Vai mitä mieltä olet esimerkiksi hulvattoman sateenkaarikissan seikkailuista? Jos et ole vielä kokeillut satujen keksimistä lasten kanssa, niin suosittelen testaamaan - voit yllättyä! 

Varmasti jokaisella on omat, hellyttävät esimerkkinsä lasten rajattomasta luovuudesta ja mielikuvituksesta. Heidän elämänsä näyttää olevan täynnä taikaa ja keijupölyä aamusta iltaan. Jo Albert Einstein totesi, että mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto. Toivottavasti me kaikki vanhemmat muistaisimme olla vastaanottavaisia sekä kiitollisia siitä, että saamme sparrausta ja oppia mielikuvituksen ja luovuuden todellisilta mestareilta joka ikinen päivä. Kyllä meillä aikuisillakin on nimittäin toivoa, sillä kaikki me olemme luovia, vaikka emme sitä enää itse muistaisikaan.  

tiistai 18. helmikuuta 2014

Ketä sinun lompakkosi äänestää?

Tulipas hyvä mieli eilen, kun tajusin kurvata ostamaan ystävälleni kukkakimpun paikalliselta pienyrittäjältä. Olin nimittäin aluksi jostain vanhasta tottumuksesta suuntaamassa suuren markettiketjun kukkalaarille, kun muistin pienen, paikallisen kukkakaupan. Astuessani sisään vedin syvään henkeä. Kukkakaupan tuoksu on aina niin taivaallinen, että se kannattaa tehokkaasti hyödyntää. Valitsin valikoiman pirteimmän väripläntin vastalääkkeeksi harmaaseen helmikuuhun ja porhalsin kassalle. Punatukkainen nainen, kuten kukkakauppiaat ja puutarhurit usein jostain syystä tuntuvat olevan, kietoi kukat hellästi kauniiseen paperiin. Tuli maksun aika. Vaikka päivä oli jo yli puolen välin, yrittäjä avasi kassansa vasta nyt. Silti hän hymyili ja palveli minua sydämellisesti. Kävellessäni takaisin autoon päässäni pyörivät kannattavuuslaskelmat, kun mietin, mitä jää yrittäjän viivan alle.  

Ihan pirtsakka puketti, eikös? Mitä jos piristäisit tänään itseäsi kukkakimpulla? 


Oma yrittäjyys on saanut minut entistä enemmän miettimään sitä, miten äärettömän tärkeää on äänestää lompakolla. Olen sitä mieltä, että sen voima on tänä päivänä paljon merkittävämpi kuin visiitti vaaliuurnalla. Markkinoille tuodaan sitä, mitä asiakkaat haluavat ostaa ja sieltä poistuu se, mikä ei mene kaupaksi. Miksi niin moni tuntuu kuitenkin jättävän käyttämättä tämän valttikortin tai käyttää sitä joko täysin tiedostamatta tai juurikaan harkitsematta? 

Luin yhdestä kirjasta, että ihmisellä on keskimäärin 50 000 - 60 000 ajatusta päivittäin. Näistä 95 prosenttia on samoja ajatuksia kuin eilen. Mietipä sitä, että vain VIISI vaatimatonta prosenttia pääsi sisällöstä on tuoreempaa materiaalia. Kun tätä hetken aikaa maistelee, ei ole vaikea ymmärtää, miksi asiat eivät meinaa muuttua. Miksi on niin hankalaa murtaa sitä totuttua kaavaa, jossa kurvaa päiväkodilta jättimarkettiin heittelemään kärryyn joka kerta ne samat tuotteet. Miksi löytää itsensä kerta toisensa jälkeen vaateostoksilta sieltä suuresta halpisketjusta, jonka vaatteet näyttävät hyviltä tasan ensimmäiseen pesuun asti. On liian helppoa olla laiska, ja on niin kotoisan turvallista pysyä tuttujen rajojen sisällä. On myös turhan vaivatonta ulkoistaa ajattelu kaikista suurimmille, äänekkäimmille ja värikkäimmille mainoksille. Tai kavereille. (Lue lisää aiheesta.) 

(Kuva: quotes-lover.com)


Ajatus maailmasta, jossa olisi vain jättipankkeja ja hypermarketteja on ainakin omasta mielestäni aika kylmäävä. Kun toimijoita on enemmän, ovat valikoimatkin monipuolisemmat ja työ jakaantuu laveammalle. Kaikenkokoisia yrityksiä tarvitaan, ja pienemmät pärjäävät usein ketteryydellään, yksilöllisyydellään ja joustavuudellaan. Aina se ei kuitenkaan ole ihan helppoa, ja erityisesti nyt, kun markkinoilla on paljon epävarmuutta, tarvitaan meiltä kuluttajilta tajua, rohkeutta ja halua tehdä fiksuja ostopäätöksiä. Tarvitaan kipeästi tiedostavaa kuluttamista. Ainakaan minun mielestäni ei ole järkeä syytää rahoja pelkästään jättimäisille toimijoille, jolloin terve kilpailu ja yksilöllisyys kuolevat. Kovin välkkyä ei myöskään ole esimerkiksi sellaisten yritysten tukeminen, jotka eivät kunnioita vaikkapa yhteistä ympäristöämme tai ihmisoikeuksia. Päivittäiset valinnat ovat meidän jokaisen vastuulla ja tietoa on kaikkien saatavilla, ainakin jos sitä vähän jaksaa etsiä. I mean really. There are no excuses.   

Mikä parasta, sen lisäksi, että tiedostava kuluttaminen on meidän kaikkien kannalta fiksua, siitä tulee myös hyvä mieli. Ainakin itse huomasin ilahtuvani, kun sain tukea ostovalinnallani työnsä hyvin tehnyttä yrittäjää, joka on todennäköisesti pistänyt liiketoimintaan koko sielunsa, kenties myös maallisen omaisuutensa. Korttia vingauttamalla on samalla mahdollisuus äänestää esimerkiksi sellaisten hyvien asioiden puolesta kuin kotimaisuus, kädentaidot, eettisyys, luonnonmukaisuus ja ympäristöystävällisyys. Olen lisäksi todennut, että asiakaspalvelu pienemmässä putiikissa on usein ilahduttavaa, sillä pienyrittäjä palvelee sinua koko potentiaalillaan. Hän ei todellakaan ole "vain töissä täällä". Jos siis ostopäätöksellä saa aikaan niin paljon hyvää, niin hymyilyttäähän se! Oliskohan tästä vinkistä mitään apua täällä masennuslääkkeiden suurkulutusmaassa? Ainakin usein tuntuu, että kauppaan lähdetään tuulipuvut kahisten ja pelkkä hinta mielessä.
 

(Kuva: quotesnsmiles.com)


Ethän silti ymmärrä väärin: tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole yllyttää ostamaan turhaa. Tiedostava ostaminen on mielestäni myös sitä, että ostaa todelliseen tarpeeseen. Kun ostaa harkitusti ja harvemmin, ei haittaa, vaikka tuotteet tai palvelut olisivatkin karvan verran hintavampia (mitä ne eivät todellakaan aina edes ole). Laatu on asia, joka voi vähän nostaa hintaa, mutta itse olen ainakin todennut toimivaksi vanhan kansanviisauden: köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa.   

Taannoin minua kosketti vastuullisia ja eettisiä tuotteita myyvän Palonin tapaus, jossa yrityksen konkurssin estämiseksi asetettu myyntitavoite ylitettiin komeasti neljässä päivässä tiedostavien kuluttajien ostopäätösten ansiosta (lisää aiheesta). Vaikka liikkeen ovi sulkeutuukin, Palonin toiminta jatkuu. On ikävää, että näin hieno konsepti ylipäätään ajautui ongelmiin, mutta tapaus on kuitenkin rohkaiseva esimerkki siitä, että "oikeasta narusta vetäistynä" ihmiset kyllä aktivoituvat ja kenties jopa murtavat fakkiintuneita ajatusmallejaan. Mah-ta-vaa! Jos sitä vaikka tänään haastaisi itse itseään ja onnistuisi ajattelemaan ja kuluttamaan tiedostavammin? Edes sitten 10 prosenttisesti uudella tavalla. 

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Päditön päivä

Juttelin muutama päivä sitten erään äidin kanssa, joka oli varannut perheellen viikoksi reissun hornantuuttiin. Tämä nelihenkinen perhe kuuluu käsittääkseni kategoriaan urbaanit kerrostalokuukkelit, mutta he päättivät lähteä viettämään erilaisen loman alkeelliseen mökkiin villin luonnon keskelle. Pädit, puhelimet ja muut vilkkuvat sekä vinkuvat vehkeet jäävät kotiin, ja tilalle otetaan iso kasa lautapelejä, sellaisiakin sykähdyttäviä klassikkoja kuin fortuna. Kuuntelin luomoutuneena: heillä on siis tarkoitus todella viettää aikaa yhdessä - ulkoilla, istuskella takkatulen ääressä, jutella ja pelailla. Ajatus kuulosti aivan ihanalta! Ja kauhistuttavaa kyllä - liian kaukaiselta. 

Meillä, kuten varmaan aika monessa muussakin perheessä, pidempien automatkojen pelastus on iPad. Tunnustan, että vekotin on ollut ihan kätevä harhautin myös silloin, kun tulee tärkeä puhelu ja lapset ryntäilevät ihan mölyapinoina ympäriinsä. Ja onhan niissä joitakin ihan kehittäviä pelejäkin.



Mutta asialla on kuitenkin myös toinen puoli. Laitteet ovat melkoisen addiktoivia ja olen monta kertaa huomannut pädiä takaisin pyytäessäni keskustelevani jalkaa polkevan ja hiuksiaan repivän raivopään kanssa. Tähän dilemmaan meillä on auttanut ajastin-sovellus, johon määritetään etukäteen aika, jonka saa pädiä käyttää. Kun aika päättyy, ruutu menee lukkoon ja aukeaa vain vanhemman määrittämällä pinkoodilla. Tuntuu, että monet lapset viihtyisivät vekottimen kanssa määrättömän kauan. Aikuisen määrittämät rajat ovat siis todella tärkeät. 
  
(Kuva: quoteswave.com)


Toinen minua mietityttävä asia on laitteiden säteily. Säteilyarvot eivät ole leipälajini, mutta olen ymmärtänyt, että ollessaan kytkettynä verkkoon laitteet säteileilevät jatkuvasti, vaikka nettiä ei käytettäisikään. Suurinta säteily on auton tai junan tyyppisissä paikoissa, jossa laitteet hakevat uutta kenttää koko ajan peltikehikon ja liikkumisen vuoksi. Tästä voidaan siirtyä seuraavaan mielikuvaan: kuinka moni lapsi tänä päivänä viettää aikaa tabletti sylissään päivittäin? Ja miten monen lapsen pitkät automatkat taittuvat kenttää hakeva pädi sylissä?   

Säteilyturvakeskus laati vuonna 2009 kannanoton, jonka mukaan lasten matkapuhelimen käyttöä on hyvä rajoittaa. Silloin neuvottiin, että kännykkään puhuttaessa ei suositella pidettävän puhelinta kiinni lapsen päässä. Uusia suomalaisia ohjeistuksia ei ainakaan minun silmiini ole osunut, vaikka olemme eläneet tablettibuumissa. Jossain muualla maailmassa, esimerkiksi Ranskassa, lasten kännyköiden ja pädien käytöstä on varoiteltu enemmänkin. 
Monet sanovat, että säteily on näissä laitteissa pientä, mutta melko paljon löytyy myös vahvasti eriäviä mielipiteitä. Itselläni ei asiantuntemus riitä tässä asiassa kovin pitkälle, mutta olen katsonut parhaimmaksi laittaa lasten käyttämän pädin lentokone-tilaanKäsitykseni mukaan laite ei säteile ollessaan airplane-modessa (korjatkoon joku, jos olen väärässä). Pädissä toimivat kaikki pelit, kilkuttimet ja piirto-ohjelmat, jotka eivät verkkoyhteyttä tarvitse, koska nettiyhteys ei luonnollisesti ole auki. Se on ainakin meidän lasten ikäisille teletapeille sopinut hyvin. Tämän vinkin halusin jakaa muillekin, sillä kyseessä on kuitenkin simppeli varotoimenpide laitteen asetuksista, josta ei ainakaan ole mitään haittaa. 

Kolmas aiheeseen liittyvä teema on läsnäolo. Miten hanurista onkaan, kun yrität keskustella sellaisen tyypin kanssa, joka selaa jatkuvasti puhelintaan ja vastailee hajamielisesti takaisin. Olen myös huomannut, että ihan pienet vauvatkin osaavat jo protestoida, kun äiti istahtaa koneen ääreen. He vaistoavat, että nyt se mamma katoaa taas jonnekin. Ihan vähän aikaa sitten seurasin eräässä idyllisessä ravintolassa illallisseuruetta, jonka kaikki jäsenet keskittyivät rämpyttämään puhelimiaan. Näytti siltä, että he olivat viettämässä iltaa kolmessa polvessa, mutta kohtasivatko he sitten todella toisensa sinä iltana, sitä en tiedä. Ymmärrän, että verkko kaikkine viettelyksineen tuo meille paljon mahdollisuuksia, mutta onko siellä oltava koko ajan, myös silloin kun elämässämme tapahtuu kauniita kohtaamisia ihan livenä? Ja olisiko hyvä osata vetää jonkinlaiset rajat myös itselle? Koska kuitenkin kauneinta mitä voimme rakkaillemme tehdä on olla todella läsnä heille.

(Kuva: alameleadership.com)

Viime yönä näin unta, joka eteni Facebookin freimien sisällä. Pystyin tykkäämään unen tapahtumista ja klikkailemaan itseni näkymästä toiseen. Jep. Erähenkinen perheloma kaukana kaikesta ja ilman mitään vempaimia lisättiin juuri toivelistalle. Veikkaan, että kotimatka ainakin taittuisi punaposkisia, tasapainoisia ja läsnäolevia perheenjäseniä ihaillen. Ja eihän sitä oikeasti edes tarvitse lähteä minnekään, masiinathan saa välillä napsautettua kiinni ihan kotimökissäkin. Haluankin kokeilla, mitä tapahtuu, kun perheen viikko-ohjelmaan lanseerataan päditön ja phoniton päivä. Lähdetkö mukaan haasteeseen? :)

maanantai 10. helmikuuta 2014

Pelon vastakohta on rakkaus

Kuinka monta kertaa päivässä ajattelen sitä, mitä muut mahtavat tästä ajattella? Miten usein joku kutkuttava idea, mahdollisuus tai lupaava ihmissuhde jää katsomatta epäonnistumisen pelon takia? 

Tutustuin kerran sellaiseen työelämän kulttuuriin, jossa aina silloin, kun asiat eivät menneet ihan suunnitelmien mykaan, etsittiin sopiva syntipukki ja lytättiin hänet porukalla. Tämä sai aikaan lamauttavan tunnelman, joka terrorisoi työn iloa ja luovuutta. Monista on turvallisempaa olla siinä porukassa, joka arvostelee silmätikuksi joutunutta, kuin ottaa itse riski joutuakseen arvostelun kohteeksi. Uusien ideoiden esittäminen muodostuu tällaisessa ympäristössä melkoiseksi fear factoriksi, niiden toimivuudesta kun ei kenelläkään ole takeita. Onneksi tilanne lopulta tervehtyi, mutta oli opettavaista nähdä sen vaikutukset organisaatioon, kilpailukykyyn ja tuottavuuteen.  

(Kuva: famousentrepreneurquotes.com)


Joidenkin meistä on helpompi olla välittämättä muiden ajatuksista ja varmasti on olemassa myös tästä pelosta täysin vapaita yksilöitä. Luulen kuitenkin, että suurin osa ihmisistä tavalla tai toisella painii tämän epävarmuuden kanssa. Eikö olekin melko hassua, jos omissa poteroissamme pelkäämme tai muredimme sitä, mitä toiset ajattelevat? Pelon peittämiseen toisten katseilta kuluu myös valtavasti aikaa ja vaivaa. Monet meistä pääsisivät heittämällä sisälle teatterikorkeakouluun näillä roolisuorituksilla! Tämä kaikki luo illuusioita, jossa uskomme olevamme yksin heikkouksiemme ja pelkojemme kanssa. Ja silloin kaikki on niin paljon synkempää. 

Ajattelevatko ihmiset loppujen lopuksi sitten kuitenkaan niin kamalan pahasti? Ja toisaalta: mitä sitten, vaikka ajattelisivatkin? Jos välitän siitä, mitä toiset tekemisistäni ajettelevat, silloinhan annan heille vallan määrittää minut. Haluanko määrittää itse, että olen ihan hyvä tyyppi vai haluanko antaa muille valtuudet päättää millainen olen? When you judge another you do not define them, you define yourself. 

Vaikka tekisin mitä, en voi ikinä miellyttää kaikkia. Maailmassa ei olisi myöskään tapahtunut monia tärkeitä juttuja, jos kaikki suuret tiedemiehet, keksijät tai henkiset johtajat olisivat jääneet odottamaan muiden siunausta ajatuksilleen ja tekemisilleen. Monia heistä pidettiin elinaikanaan omituisina friikkeinä. Silti he eivät luovuttaneet. Muistan lukeneeni jostain tutkimuksesta, että keskivertoihminen yrittää saavuttaa tavoitteitaan keskimäärin alle yhden kerran ennen kuin hän luovuttaa. Todennäköisyys onnistua on silloin suhteellisen pieni.

(Kuva: wordsoverpixels.com)

Pelon vastakohdan sanotaan olevan rakkaus. Ehkä voisimme olla hiukan myötätuntoisempia, kun joku kanssakulkija kompastelee. Kaikki me kuitenkin aina vuorollamme kaadumme. Ehkä voisimme olla vähän avoimempia ja uskaltautua paljastamaan oman pelkomme ja kompurointimme joskus muillekin. Ehkä voisimme osoittaa tukemme toisillemme vähän vahvemmin niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. 

Pikkukakkosen huikean Älä luovuta, kokeile uudestaan -biisin tahdein toivotan sinulle päättäväistä ja onnellista päivää! Lapset muuten laulavat kyseistä laulua meillä sanoin: älä LUOMUTA, kokeile uudestaan :D Ainiin, varoituksen sana vielä loppuun: biisi jää aivan takuuvarmasti päähän soimaan, mutta se on ihan hyvä juttu!

torstai 6. helmikuuta 2014

Lapsia aikuisen kehossa

Se minkälaisen kehon sisällä on, ei laisinkaan määritä sitä, onko ihminen henkiseltä kypsyydeltään lapsi vai aikuinen. Valtavan viisas sielu voi asustaa aivan pienen lapsen kehossa, kun taas fyysisesti aikuinen ihminen voi olla henkiseltä tasoltaan hädin tuskin uhmaikäinen. 

Tätä mietin taannoin bussimatkalla kuunnellessani neljän noin nelikymppisen aikuisen matkaa. Nämä takapenkin valtiaat huutelivat törkeyksiä kuskille, joka ei heidän mielestään osannut ajaa, haukkuivat milloin ketäkin vastaantulijaa ja kehuskelivat siinä samalla kuinka paljon veroja ovat Suomen valtiolle maksaneet. Yksi heistä ounasteli pian oksentavansa ja muistutti siitä kovaäänisesti useaan otteeseen. Toinen matkaaja räki lattialle ja suunnitteli röökin sytyttämistä bussissa. Olen melko varma, että yksin matkustaessaan nämä sankarit olisivat taittaneet matkansa hiljaisemmin, huppu päässä ryhdittömästi penkkinsä uumeniin valuen, mutta yhdessä he käyttäytyivät juuri niin kuin ne "kovimmat tyypit" seiskaluokalla. Heistä lähtevä ristiriitaisen energian aalto vyöryi koko bussin läpi. Kukaan meistä matkustajista ei avannut suutaan puolustaakseen kettuilun sarjatulessa sankarillisesti ajanutta kuljettajaa, vaan kaikki keskittyivät näyttämään mahdollisimman huomaamattomilta. Tiedättehän: puhelin käteen ja Facebookia selaamaan sen näköisenä, kuin et kuulisi tai näkisi tuon taivaallista. Ja kuten kaikki ainakin Helsingin julkista liikennettä käyttävät tietävät, tämä tapahtuma on varsin arkipäiväinen. 


(Kuva: rawforbeauty.com)

On myös hirveän hankala vastata neljävuotiaan esittämiin kysymyksiin. Miksi ihmiset laittavat eläimiä häkkiin? Miksi sotilailla on pyssyt? Ampuvatko ihmiset vain maalitauluun? Tunnen oloni tukalaksi selittäessäni, että kultaseni, aikuiset eivät ihan aina pysty ratkaisemaan asioita puhumalla, joten silloin turvaudumme sotaan. Ristiriitaisuus on sydäntäsärkevää, sillä lapsilta kuitenkin (toivottavasti) edellytämme, että he oppisivat ratkomaan kiistansa neuvottelemalla eivätkä väkivallalla. Lapsilta myös odotetaan montaa muutakin asiaa, jotka aikuisille ovat näköjään sallittua. Tiedostan, että jatkossa pahoja kysymyksiä on varmasti tulossa lisää: miksi aikuiset tuhoavat sademetsiä, kehittelevät ydinaseita, ajavat kännissä ja miksi ihmeessä maailman varat ovat jakautuneet niin epätasaisesti, että muutamat rikkaimmat omistavat yhtä paljon kuin maailman köyhin, nälkään nääntyvä puolisko. Ja mitä näitä nyt muita on. Itse muistan lapsena pitäneeni kaikkia aikuisia ihan oikeina aikuisina. Omien lasteni en toivoisi elävän samassa harhakuvassa. 

Tästä päästäänkin seuraavaan asiaan: tietoisuuteen ja siihen, otatko vastuun omista ajatuksistasi ja teoistasi. Johdatko itse itseäsi vai menetkö laput silmillä virran mukana ja annat jonkun muun sanella elämäsi ja ajatuksesi. Oletko herännyt tarkkailemaan ajatuksiasi, reaktioitasi ja ylipäätään itseäsi? 

Uskon, että meistä jokainen haluaa sanoa tähän, että ehei, en todellakaan ole toisten vietävissä. Mutta mietitäänpä uudestaan: valitatko siitä, että elämäsi ei mene niin kuin pitäisi, että olet väärässä paikassa, väärään aikaan tai väärien ihmisten kanssa? Onko vastuu terveydestäsi pelkästään lääkäreillä ilman, että itse ottaisit selvää asioista, hoitaisit ja vaalisit terveyttäsi? Oletko ulkoistanut ajattelemisen medialle / kumppanille / jollekin coolille kaverille? Löydätkö itsesi nyökyttelemästä muiden mukana, koska se on turvallista, ja koska et joko jaksa ajatella itse tai sitten uskalla ottaa riskiä siitä, mitä tapahtuisi, jos oletkin eri mieltä?

(Kuva: wealthyhealthytoday.com)


Harvalle meistä herääminen aamulla aikaisin on mieluisaa. Salille lähteminenkin on joskus takkuista eikä huvittaisi ottaa aina muita huomioon. Välillä on pelottavaa sanoa mielipiteensä. Työnhakukin voi olla haastavaa samoin kuin ihannepainossa pysyminen ja solmussa olevien ihmissuhteiden selvittäminen. Silloin tarvitaan sitä, että osaa ja jaksaa itse johtaa itseään ja ottaa vastuun itsestään. Vanhempien tehtävä on laittaa lapsensa syömään terveellisesti, nukkumaan tarpeeksi, tekemään kehittäviä asioita, kohtaamaan ikävätkin asiat ja käyttäytymään rakentavasti itseä ja toisia kohtaan. Aikuisen tehtävä on saada itsensä tekemään sama. 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kursaillen ohi onnen?

Sukujuureni ovat suurelta osin hämäläiset. Olen siis pienestä pitäen oppinut kursailemaan. Tarkoitan tällä sitä, että kun joku tarjoaa sinulle korvaukseksi avustasi viisikymppistä, sinä huomaat heilauttavasi kättäsi ja huudahtavasi, että älä nyt höpsi. Tai sitä, että olet yökylässä iltapesulla ja tajuat, että olet unohtanut pesuaineet ja pyyhkeen kotiin. Et halua olla vaivaksi, joten peset meikit pois käsisaippualla ja kuivaat naamasi vessapaperiin. Tai sitä, kun joku kehuu takkiasi kauniiksi ja huomaat katselevasi kengänkärkiisi ja mutisevasi jotain vanhasta lumpusta. Jos et vieläkään ymmärtänyt, lue Sinikka Nopolan kirja Ei tehrä tästä ny numeroo, niin ymmärät. 

Luojan kiitos mieheni on savolainen. Suhteemme alussa heidän tapansa olivat pöyristyttäviä. Kun sukujuhlissa kutsuttiin ruokapöytään, vieraat singahtivat apajille ensimmäisestä emännän käskystä. Minä istuin kuin purkka sohvaan jämähtäneenä ja pyörittelin silmiäni. Ajatuskuvioni meni suunnilleen näin: "Melko röyhkeää ja epäkohteliasta. Kyllä kotopuolessa pöytään käsketään ainakin kolme kertaa, ennen kuin mennään".
Vuosien saatossa olen alkanut miettiä, että mikäs järki siinä on? Ruoka jäähtyy, emäntä joutuu moneen kertaan kuuluttelemaan, ja ehkä jo alkaa siinä sivussa epäilemään, ettei sapuska kelpaa ollenkaan. 

(sxc.hu)

Jonkun aikaa sitten sain hyvän opetuksen kursailun maailmasta. Olin maksamassa liian isolla setelillä eräästä palvelusta eikä saajalla ollut antaa vaihtorahaa. Ehdotin mielestäni kohteilaasti, että ehkä hänen pitäisi pitää loput. Näin sanoessani olin kuitenkin melko varma, että vastapuoli lukee "peliä", koska tarvittava vaihtoraha oli verrattain iso. Odotin siis jotain sen tyylistä, että nainen kiittää kauniista eleestäni, kieltäytyy ja kirjoittaa laskun. Mutta mitä kävikään: naisen silmiin syttyi ilo ja hän kauniisti kiitellen nappasi rahan kädestäni. Ha! Got you! Ihan turha itkeä, hän vain tarttui kiitollisena tarjoukseeni.  
Silloin heräilin miettimään syitä omaan outoon pokkurointiini sekä sitä suljenko itse pois mahdollisuuksia, ennen kuin ne ovat ehtineet eteistä pidemmälle? Ja mitä uskomuksia ja ajatusmalleja tähän kummalliseen käytökseeni liittyy? Tajusin, että kursailu on merkinnyt minulle vähän samaa kuin kohteliaisuus. Löysin sieltä kuitenkin myös ei tartte auttaa -mentaliteettia sekä selviän kyllä ihan itekin -asennetta. Lisäksi siihen liittyy aimo annos itsensä pienentämistä, halua olla mahdollisimman pieneksi vaivaksi. Kohtelias haluan jatkossakin olla, mutta en halua läiskäistä ovea suoraan iloisen yllätyksen naaman edestä kiinni. Kohtelias voi olla myös itselleen!



Hämäläiset ovat ihania, niin kuin myös savolaiset. Oma kursailukäsitykseni on todennäköisesti hyvin värittynyt tulkinta, eikä tarkoita sitä, että muut kokevat asian samalla tavalla. Sen avulla kuitenkin löysin itsestäni taas yhden hassun mielen mallin, jota pääsin haastamaan. Mielenkiintoista olisikin kuulla, miten kokemuksia teillä muilla aiheesta on!

Hiljattain minulle tarjottiin ilmaista hierontaa. Kuulin sanovani: ihanaa kiitos, tulen mielelläni. Pari päivää sitten eräs ihminen tarjosi jo maksamaani rahaa takaisin. Tajusin, että olen todella oppinut jotain, sillä vastaanotin rahankin ilman temppuilua ja sanoin kiitos! Joten bring it on Universe :D 

Ja vielä muikkari: tykkää oitis Sydäntä seuraten -blogista Facebookissa ja pääset seuraamaan blogia ja muita postauksia kätevämmin! 

maanantai 3. helmikuuta 2014

Aarteita elämään Kirsi Salon johdolla


Erilaisten elämän aarrekarttojen tekeminen on jo pitkään ollut mulle tapa selkiyttää ajatuksia ja kulkea kohti tavoitteita. On ollut myös hämmästyttävää jälkikäteen huomata, miten paperille laitetut asiat ovatkin alkaneet lisääntymään elämässäni. Yksi tuskaisimmista olotiloista ihmiselle on varmasti se, jos ajelehtii ilman ymmärrystä siitä, mihin seuraavaksi pitäisi suunnata. Tai jos tietää palavasti mitä haluaa, mutta ei syystä tai toisesta kykene mitenkään saavuttamaan sitä. Hyvinvointivalmentaja Kirsi Salo on viime vuosina perehtynyt manifestoimisen ja aarrekarttojen maailmaan hyvin perusteellisesti. Hän järjesti viikonloppuna huikean aarrekartta-workshopin, johon sain osallistua. Tiesin, että opittavaa aiheesta varmasti on.

Ask, believe and receive.

Sähläsin aikataulujen kanssa ja lisäksi bussikyytini juuttui keskelle lumi- ja autokaaosta. Purjehdin työpajaan siis tyylikkäästi myöhässä, mutta onneksi kuitenkin omat sakset ja nivaska aikakauslehtiä asianmukaisesti reppuun pakattuna. Kirsin inspiroivaan ja selkeään kerrontaan oli helppo hypätä mukaan kesken kaikenkin. Hän kävi teemaa läpi pitkälti omien kokemustensa ja tieteen (kvanttifysiikan) kannalta. Punainen lanka oli kuitenkin vanha tuttu: mihin keskityt, se lisääntyy.
Alustuksen jälkeen köllähdimme suurille tyynyille ja teimme lyhyen rentoutusharjoituksen, jossa pyrimme hiljentämään ajatukset ja pääsemään enemmän sydäntietoisuuteen. Jännää oli, että ennen meditaatiota halusin elämääni lisää materiaalisempia asioita, kun taas rentoutumisen jälkeen huomasin toivovani sellaisia asioita kuin tasapaino, rauha ja ilo.
Kun olimme lyhyesti kirjoittaneet ylös tunnelmat meditaation jälkeen oli aika antaa saksien viuhua. Pikaselailimme lehtiä, ja kun joku kuva herätti positiivisia tuntemuksia, se repäistiin irti ja laitettiin talteen. Näin työskentelemällä saimme ensimmäinen karttaversion valmiiksi. Tätä versiota tarkastelimme sitten pienryhmissä. Tämä oli varmasti monelle hyvä harjoitus, sillä se mitä itse oli ajatellut kuvillaan viestiä, ei välttämättä merkinnyt ollenkaan samaa toisille, kenties ei sitten myöskään universumille :)

(Kuva: Kirsi Salo)

Kun lämmittelyt oli tehty pääsimme rauhassa jalostamaan omaa karttaa. Olin riemuissani joka kerta, kun löysin hyvän kuvan tai sopivan tekstipätkän. Niitä löytyikin runsaasti, enkä ollut saanut vielä ainuttakaan kuvaa liimattua kartonkiini, kun oli aika jo lopetella. Tarkoitus taisikin olla, että saisimme inspiraation ja valmiudet työstää kartta valmiiksi kotona.
Kotitehtäväksi tuli myös käydä läpi omia uskomuksia, jotka liittyvät niihin teemoihin, jotka aarrekarttaan nousivat. Jos et syvällä sydämessäsi esimerkiksi usko ansaitsevasi rakkautta tai olevasi vaurauden arvoinen, eivät ne elämääsi tahdo tulla, vaikka miten niitä houkuttelisit. Kirsi kertoi itse tehneensä pitkän puhdistusprosessin, jossa kaikki mielen uskomukset kaivettiin esiin ja käsiteltiin pois.
Kirsi esitteli lopuksi omia aarrekarttojaan, joista jokainen on toteutunut tismalleen muutamassa viikossa. Hänen vilpitön avoimuutensa auttoi myös meitä muita relaamaan suurten kysymysten äärellä. Valmis kartta kannattaa kuulemma esitelläkin mahdollisimman monelle ja kiinnittää rohkeasti esille. Jos teippaat tavoitteesi nolona vaatekaapin sisäseinään, liität niihin samalla myös tunteen, että tavoitteissa on jotain hävettävää. En tiedä muista, mutta tästä ajatusmallista sain ainakin itseni kiinni.
Kotimatkalla punainen kartonkitötterö kainalossa keikkuen ajattelen: be carefull what you wish for, you might just get it!


PS. Kannattaa kurkata Kirsin ihanat Facebook-sivut

One more PS. Laitoin myös tämän oman blogin Facebookiin. Kandee käydä tykkäämässä, niin saat postaukset jatkossa kätevästi Facebook-fiidiisi :)